Hiljaisuus on myöntymisen merkki

#MeToo kampanja. Luin tänään toimittaja Maria Veitolan IG-päivityksen liittyen hänen saamaansa palautteeseen Metsäketo-juttuun. Maria kirjoitti suoraan, selkeästi ja vahvasti siitä kuinka epäkohtiin puuttuminen, totuudesta sekä rehellisesti puhumisesta ja sydämensä seuraamisesta nousee usein paskamyrsky. Koska vaientamisen kulttuuri toimii vahvemmin ja koska on ehkä fiksumpaa olla HILJAA. Niin minulle kävi, tähän asti. Päätin olla hiljaa ja ottamatta kantaa tähän #MeToo kampanjaan julkisesti, sillä pelkäsin leimautumista. Vielä viime viikolla keskustellessani erään toimittajan kanssa, sanoin hänelle suoraan, että aihe josta en uskalla keskustella on tämä seksuaalinen häirintä.

Seksuaalinen häirintähän on maailmanlaajuinen, aikojen alusta olemassa ollut ongelma, jota tuntuu välillä olevan mahdoton lopettaa, vaikka uskon, että suurin osa tiedostaa sen olevan väärin. Silloin kun tämä kampanja alkoi valtaamaan sosiaalista mediaa, puhuimme kovasti ystäviemme kanssa asiasta. Lähes jokainen ystäväni on jossain vaiheessa elämässään kokenut sitä. Olen keskustellut myös nuorten tyttöjen kanssa asiasta ja huomannut, että heidän kanssaan keskustelua on ehdottomasti käytävä aktiivisemmin. Jokaisen nuoren kanssa, niin tyttöjen kuin poikien, ja tehtävä selväksi, ettei se ole hyväksyttävää.

Rehellisesti sanottuna olen ylläpitänyt keskustelua omasta koskemattomuudesta jo vuosia, maahanmuuttajavanhempien ja nuorten tyttöjen kanssa erityisesti. Olen pitänyt sitä tärkeänä monesta syystä esim. vallitseva hiljaisuus joissakin yhteisöissä antaa valitettavasti väärän signaalin siitä, miten pitäisi toimia joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Siksi usein uhreilla, maahanmuuttajanaisilla ja -tytöillä, jää sellainen kuva, että tästä ei saa puhua. Onhan aihe edelleen tabu. Tämän takia koin otolliseksi tilaisuudeksi nostaa asia taas esille #MeToo kampanjan myötä. En kuitenkaan osannut odottaa, että se juuri hiljentäisi minut.

Hiljentämisellä tarkoitan monia keskusteluja, joita kävin sekä ystävien että tuttujen kanssa asiasta. Suurin osa meistä on kokenut jossain vaiheessa elämässämme seksuaalista häirintää. Kerroin, että olen kirjoittanut blogin asiasta ja että haluan mahdollisimman monen osallistuvan kampanjaan. Yllätyin kuitenkin siitä miten huonona ideana sitä pidettiin vaikka omasta kokemuksistaan puhuisikin. Se mikä shokkina tuli, oli se kuinka suuri naisten pelko asian leimautumista kohtaan on. Eikä vain pelko omasta leimautumisesta vaan leimasta, jonka mahdollisesti koko perhe saa. Omien yhteisöjen kesken ja tästä minua varoiteltiin. Kukaan ei halunnut, että heistä aletaan puhumaan ”likaisina” tai ”kevytkenkäisinä”, koska vielä tänä päivänäkin moni ajattelee, että omalla käyttäytymisellä ja pukeutumisella voi seksuaalista häirintää ehkäistä. Yhteiskunnassamme yleinen keskustelutaso on uhrien puolella ja vaatii äänekkäästi muutosta kun taas yhteisössä keskustelua ei juurikaan ole. Toinen ongelma, mikä ei yllätyksenä minulle tullut, oli häpeä, joka usein tässä on mukana muutenkin.

Reilu vuosi sitten keskustelimme nuorien eri taustan omaavien peruskouluikäisten tyttöjen kanssa koskemattomuudesta sekä omista rajoista. Yksi tytöistä sanoi, että tämä on ihan turhaa. Että jos hän joutuisi esim. raiskauksen uhriksi, niin eihän kukaan uskoisi häntä, koska hän on tämän näköinen. Muut yhtyivät samaan, ja mikä surullisinta, siltä minustakin välillä tuntuu. En tietenkään jättänyt keskustelua siihen, vaan jatkoimme, jatkoimme ja jatkamme edelleen kun se on ajankohtaista. Erään vanhemman kanssa keskustelin samaisesta aiheesta: keskustelemalla nuorten omista rajoista, koskemattomuudesta ja avoimesta keskustelusta, he eivät salli tiettyä käyttäytymismallia, mitä he eivät halua normalisoida, vaan he turvaavat sillä heidän lapsensa luomalla luottamuksellisen ilmapiirin, minkä ansiosta lapsi kertoo heille, jos joutuu uhriksi. Tämä äiti vielä tänä päivänä soittelee minulle, ja olen erityisen ylpeä hänestä.

#MeToo kampanja on ahdistanut minua siitä asti kun se alkoi, mutta ymmärsin, että siihen liittyy erilaiset normit ja keskustelukulttuuri, joiden parissa olen myös varttunut ja elän edelleen. Me tarvitsemme enemmän ääntä ja keskustelua myös tämänkaltaisten arkojen asioiden esille tuomisessa, sillä kaikille se ei ole itsestäänselvyys. Tämän kampanjan tiimoilta en ole ollut tunnistaa itseäni, jolle yleensä ei ole ongelmaa puhua asioista, mitkä koen tärkeäksi, vaikka monet niistä ovatkin saattaneet olla arkaluonteisia ja sen myötä tuntunut kuin olisi tuulimyllyjä vastaan taistellut.

#MeToo kampanja on meillä ollut isosti esillä, mutta on varmistettava, että se tavoittaa kaikki. Meidän on hyvä pohtia, niin kuin moni varmasti onkin pohtinut, ketkä tästä keskustelusta puuttuvat. Kohdistuuko seksuaalinen häirintä hiljaisiin hiiriin, maija meikäläisiin vai meihin kaikkiin? Haluan tämän tekstin lopettaa Marian sanoihin; pitää toimia juuri niin kuin oma sydän ja omatunto sanoo. Olla juuri sellainen kuin on – että muutkin osaavat olla.

 

 

 

 

 

 

 

 

ujuni87
Kokoomus Helsinki

Vahva oma tiensä kulkija. Rohkea stadilainen nuori nainen joka on sekä nuorten että heikoimmassa asemassa olevien ihmisten puolesta puhuja. Tasa-arvo ja suvaitsevaisuus on taas itsestäänselvästi lähellä sydäntäni. Vielä reilumman Suomen puolesta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu